Vaikka kukkapolun kiertäminen oli upea elämys ja hienon ateria nauttiminen helli varmasti vaativimpiakin makuhermoja, oli tiedossa vielä yksi yllätys, joka vei kirkkaasti voiton noista molemmista.

Ruokaillessamme vävypoika alkoi kierrellen ja kaarrellen hymyssäsuin puhua, että heillä olisi minulle jotakin asiaa. Siinä vaiheessa tuntosarveni ponnahtivat pystyyn, ja olin melko varma, mikä asia olisi. Enkä erehtynytkään, sillä sain kuulla, että minusta tulisi Mummu loppuvuodesta.

Se oli ihana uutinen minulle, olinhan jo 62-vuotias ja kovastikin mummoikäinen. Mutta ennen kaikkea iloitsin tyttäreni ja vävyni puolesta. He ovat tunteneet toisensa vuodesta 2011 asti, jolloin he tapasivat Saksassa viettäessään siellä kumpainenkin vaihto-opiskelijavuottaan.

Elokuussa 2016 juhlittiin heidän häitään, ja oma talokin heillä oli ollut jo useita vuosia. Tähän saakka sen pihapiirissä oli ollut huolehdittavina vain kissoja, kissanpentuja, kanoja, kukko ja nyt viimeisimpänä koiranpentu. Minä olin visusti välttänyt kysymästä mahdollisesta perheenlisäyksestä, sillä omista kokemuksistani tiesin, ettei lasten saaminen ole mikään itsestään selvyys, vaikka monet ihmiset niin tuntuvat kuvittelevankin.

Ajattelen myös, ettei asia kuulu minulle. On jokaisen oma asia, miten perhe-elämänsä aikoo järjestää. Ja kuten jo kirjoitin, ei kaikki aina suinkaan mene siten, kuin itse on suunnitellut sen menevän. Kun nyt kuulin vauvasta, täytti mieleni suuri ilo ja kiitollisuus, vaikken vielä oikein osannutkaan kuvitella, millaista olisi sitten, kun vauva syntyisi. Mutta sitä minun ei tarvinnutkaan osata. Riitti, että elin tätä päivää ja hetkeä ja nautin ajatuksesta, että minusta tulisi isovanhempi.