Serkkuni oli töissä sairaalan keittiössä. Juttelin hänen kanssaan ja kerroin huolestani. Silloin serkku sanoi näin: ”Älä huolehdi tuollaisista. Moni nuorempi voi kuolla ennen äitiäsi.” En onneksi silloin vielä tiennyt, että niin myös tulisi käymään. Oma tyttäreni oli seuraava, joka meidän suvustamme hautaan laskettiin. Äiti eli vielä yli kolme vuotta.

Hiljalleen äidin kunto kesän tulon myötä vähän koheni. Puheesta ei kuitenkaan edelleenkään tullut mitään, ei myöskään itsenäisestä liikkumisesta. Oma lapseni oli kuollut kesän alussa, ja surussani en juurikaan jaksanut paneutua äidin kohtaloon, ja tuskinpa sitä kukaan minulta odottikaan.

Mutta syyskuun alussa oli äidin 80-vuotissyntymäpäivä. Ne päätettiin järjestää perhepiirissä ihan siitä ilosta, että äiti vielä eli. Minäkin lähdin kotipaikkakunnalleni taas tyttäreni kanssa. En muista, miksi mieheni ei nytkään ollut mukana. Mahtoiko hänellä olla työvuoro, vai mikä oli esteenä. Muistan, kun istuin täpötäydessä junassa puolihorteessa muiden matkustavaisten joukossa. Ajatukseni askartelivat kuolleessa lapsessani, ja yhtäkkiä minut valtasi tunne, ettei se kaikki ole voinut tapahtua minulle. Tilanne oli kummallinen. Tiesin, että lapseni oli kuollut. Silti minun oli edelleen vaikea käsittää sitä.

Ollessani syntymäpäiväreissulla tapahtui samaan aikaan, elokuun viimeisenä päivänä, onnettomuus, jossa Walesin prinsessa Diana sai surmansa. Sehän oli aikoinaan melkoinen mediatapahtuma, josta kirjoiteltiin pitkään. Ihmiset ympäri maailmaa surivat kuollutta Dianaa ja veivät kukkia ja kynttilöitä muistopaikoille.

Muistan elävästi senkin, miten surullinen itse olin. En sen vuoksi, että seurapiiriprinsessa oli kuollut, vaan siksi, että minulta ja monelta muulta oli kuollut läheinen, eivätkä edes monet tuttavat osoittaneet asian johdosta minulle minkäänlaista myötätuntoa. Tuntematonta ihmistä oli helpompi surra kuin läheistä.

Toisaalta ymmärsin, että monet ihmiset itkivät omia itkemättömiä itkujaan ja surivat suremattomia surujaan jonkun kuuluisuuden haudalla. Minun ei tarvinnut itkeä ja kaivata Dianaa. Minulla oli oma murhe, jonka elämisessä minulta kuluisi koko loppu elämä.

Hiukan Dianan kuoleman jälkeen kuoli Äiti Teresa. Hänen kuolemansa ei herättänyt ollenkaan sellaista kohua kuin Dianan, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä muiden ihmisten auttamiselle. Se tuntui minusta oudolta, mutta liittyihän Dianan elämään niin paljon enemmän sellaista pintakiiltoa, jota Äiti Teresan elämässä ei ollut. Se oli oiva osoitus siitä, mikä useimpia ihmisiä oikeasti kiinnostaa.

Äidin juhlat sujuivat hyvin. Juhlien jälkeen hän palasi sairaalaan. Mutta sitten tapahtui taas kummia. Sairaalan lääkäri alkoi puhua, että äiti pitäisi siirtää pois osastolta. Lääkärin mielestä hän pärjäisi hyvin palveluasunnossa, jossa hän ennen sairastumistaan oli asunut isän kanssa. Isän olisi pitänyt nyt ottaa hänestä hoitovastuu. Isä, joka itsekin oli vanha ja sairas, kauhistui ajatusta. Hän oli sanonut sisarelleni, että hän ei ole tavoitettavissa, jos äiti kotiutetaan hänen vastuulleen.

Me muutkin kauhistuimme lääkärin ehdotusta. Ei kai nyt vanha sairas mies voi ottaa hoidettavakseen puhe- ja liikuntakyvytöntä vaimoaan? Mitä lääkärin päässä oikein liikkui? Eräänä päivänä sisareni soitti ahdistuneena minulle. Lääkäri oli taas kerran painostanut häntä tässä asiassa. Sisareni ehdotti, että minä soittaisin lääkärille ja sanoisin suorat sanat.

Minä tartuin tuumasta toimeen ja soitin tulikivenkatkuisen puhelun lääkärille. Ei se oikein mukava puhelu ollut, mutta en tiedä, johtuiko siitä vai jostakin muusta, ettei äitiä siirretty isän hoitoon. Hän sai paikan vanhainkodin kroonikko-osastolta, joka sijaitsi sairaalan kanssa samassa rakennuksessa ja aivan isän asunnon lähituntumassa. Siellä hän sai sitten olla kuolemaansa asti.