Sitä kyllä ihmettelen, että äiti antoi meidän mennä naapuriin elokuvaa katsomaan. Olisiko kummitäti puhunut puolestamme, kuka tietää. Muistan nimittäin, että kotioloissa toisinaan olisimme mielellämme menneet naapuriin katsomaan jotakin mukavaa ohjelmaa. Joskus siellä kyllä olimmekin, mutta sitä en muista, millä tekosyyllä sinne menimme. Varmaankin menimme kissaa katsomaan tai sitten koiraa. Naapurissa oli sellainenkin. Luulen, että äiti kyllä tiesi, miksi naapuriin hinguimme, mutta ei ollut asiasta tietävinään.

Toinen kyläpaikka, jonne joskus pääsimme pidemmäksikin ajaksi, oli enola. Eno perheineen asui vielä lähempänä kuin täti, ja hänellä oli myös monta lasta, yksi jopa samanikäinen kuin me nuorimmaiset. Enon perhe oli selvästi köyhempi kuin meidän perheemme. Sen tajusin jopa minä, alle kouluikäinen lapsi. Sekin on jäänyt mieleeni, että tupa aivan kuhisi kärpäsiä. Se oli maalla hyvin tavallista, jos talossa oli karjaa. Meillä kuitenkin yritettiin kärpäsiä jotenkin torjua, vaikka toki niitä meilläkin sisälle tuli kesäkuumalla.

Eno keksi,että lapset voisivat ryhtyä kärpäsiä tappamaan. Hän lupasi pennin jokaisesta kärpäsen ruumiista. Koska talossa oli vain yksi kärpäslätkä, nahkainen lätyskä, joutuivat muut turvautumaan sanomalehteen tappovälineenä. Muistelen, että minä ainakaan en kovin suurille palkoille päässyt siinä kisassa. Olinhan nuorimmasta päästä, ja tuskin työ kovin kiinnostavaakaan oli pienestä tapporahasta huolimatta.

Enon emäntä oli erinomainen leipoja. Äitikin teki todella hyvää ohrarieskaa, mutta enon emännän tekemä oli kyllä vielä parempaa. Se oli hyvin ohutta, leipä oli melko kookas eikä siinä ollut reikää keskellä, kuten äidin tekemissä. Leivän mausta päättelen, että se sisälsi pelkkää ohrajauhoa. Vieläkin muistelen kaiholla tuota leipää, jota joskus kutsuivat vesirieskaksi, kun se kerran veteen tehtiin.

Kerran sain jäädä viikoksi enolaan. Se oli kyllä siihenastisen elämäni pisin viikko. En ollut aikaisemmin ollut kotoa yksin poissa yhtään yötä, ja nyt oli edessä kokonainen viikko. Muistan, miten itkin ikävääni joka ikinen ilta, vaikka olin itse varmasti halunnut jäädä yökylään. En ymmärrä, miksei minua viety kotiin, kun itkusta ei tullut loppua, vaikka päivät kuluivat. Koko viikko minun piti kärvistellä. Ei siellä varmasti yhtään huono ollut olla, mutta minkäpä lapsi ikävälleen mahtoi. Kun lauantai-ilta viimein koitti, lähti yksi serkkutytöistä viemään minua pyöräntarakalla kotiin. Kokemus sekin, mutta sen jälkeen en varmasti aivan heti jäänyt yökyliin, vaikka kuinka olisi houkuteltu.