Kun varsinaiset ruuat paistuivat uunin jälkilämmössä, oli aikaa käsitellä paistetut leivät säilytyskuntoon. Paistamisen jälkeen ne oli koottu limittäin nostatuspöydälle ja peitelty puhtailla liinoilla. Mutta niillä oli edessä vielä monta käsittelyvaihetta, ennen kuin ne pääsivät syöjien suihin asti.

Ensimmäinen työ oli leipien alapuolten puhdistus. Nostatuspöydältä oli paistamattomiin leipiin tarttunut jauhoja, jotka sitten paistettaessa paloivat mustaksi noeksi. Noki ja irtonaiset jauhot harjattiin pohjista pois. Eihän ollut mukava syödä leipää, joka maistui palaneelta. Sitten leivät kerättiin suureen koriin, josta ne edelleen nosteltiin tuvan katossa riippuvaan leipäorteen.

Siihen puuhaan tarvittiin kahta ihmistä. Toinen seisoi tuolilla pistelemässä leipiä orteen ja toinen ojenteli niitä hänelle korista. Joskus äiti kyllä laittoi leivät orteen yksinkin. Orren toinen pää jäi silloin pidikkeeseensä ja toisesta päästä hän lappoi leipiä orteen. Kun kaikki leivät olivat orressa, hän nosti toisenkin pään kattopidikkeeseen. Yksin tuota puuhaa tehdessä oli oltava tarkkana, että orsi tosiaan pysyi pidikkeessään. Jos se lipsahti pois paikoiltaan, kaikki leivät levisivät pitkin lattiaa.

Kun leivät sitten oli saatu orteen, niiden välit vielä tasoitettiin leipälapiolla. Oli tärkeää, että jokaisen leivän väliin jäi tilaa. Jos leivät olisivat olleet aivan kiinni toisissaan, olisivat ne saattaneet alkaa homehtua. Leipäorteen mahtui ainakin kaksikymmentä normaalikokoista reikäleipää, luultavasti enemmänkin. Muistelen, että sellaisen satsin äiti yleensä leipoi viikoittain, sillä leipää kului paljon. Kun pakastin sitten tuli taloon, leipomiskerrat harvenivat, mutta kertaleipomukset suurenivat. Silloin ei leipäortta enää tarvittu, vaan leivät pakastettiin tuoreina.

Miksi leivät sitten laitettiin orteen ja tuvan kattoon? Ennen vanhaan, kun säilytystiloja ei ollut, säilyi leipä tietenkin parhaiten kuivattuna. Joskus viimeiset leivät olivat kivikovia, ja on ihme, että hampaattomat ihmiset pystyivät sellaisia syömään. Meillä leipiä kuivattiin vain jokunen päivä orressa. Sitten ne vietiin pärekorissa ulkovintille, jossa ne vähän kostuivat ja olivat sen jälkeen sitkeitä, mutta tosi maukkaita.

Lapsena en osannut ajatella, miltä äidistä tuntui leipomispäivän jälkeen. Tietysti hän oli hyvin väsynyt, mutta varmasti myös iloinen ja ylpeä kaikesta, mitä päivän aikaan oli saanut aikaan. Kun ruokavarastot olivat täynnä, saattoi taas huokaista helpotuksesta joksikin aikaa. Vilkaisu katossa roikkuvaan, leipiä täynnä olevaan orteen toi hänelle varmasti kosolti hyvää mieltä.